Wikipedia-logo-et.png

Eino Leino

Allikas: Vikitsitaadid
Jump to navigation Jump to search
Eino Leino, 1912

Eino Leino (sünninimega Armas Einar Leopold Lönnbohm; 6. juuli 1878 Paltamo vald – 10. jaanuar 1926 Tuusula vald) oli soome kirjanik, kes oli eelkõige tuntud andeka ja mitmekülgse luuletajana. Ta kirjutas ka romaane ja tõlkis soome keelde nii proosat kui luulet, muu hulgas Dante "Jumaliku komöödia". Ta tegutses ka ajakirjanikuna.

  • Aatran, aatran on valta, / ja pellossa Suomen on ponsi.
  • Ei iloja monta ihmislapselle suotu: / yks kevään riemu / ja toinen kesän / ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. / Kyntää, kylvää, / korjata kokoon, / levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.
  • Ei paha ole kenkään ihminen, / vaan toinen on heikompi toista.
  • Ei riitä, että kerran saavuttaa vapautensa. Täytyy alituisesti taistella siitä, niin sisäisestä kuin ulkonaisesta vapaudestaan. Missä tuo taistelu on päättynyt, lakkaa elämä, kaikki kuolee, kangistuu, myrkyttyy ja mätänee.
  • Ei suruja monta ihmislapselle suotu: / Yks sydämen suru, / elon huoli toinen / ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
  • En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan aivoissa, milloin kerjurin sauvan päässä. Mikä olisi maailma ilman sinua?
  • Epä-usko, tiedon alku, / tietäjän on voima. / Turhaan häntä häälyttävät, / kiitos sekä soima. / Etsii mahdit maankin alta / epäilyksen kaikkivalta.
  • Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin 'vaahtoviinaa'. Minun isälläni tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua samppanjaa vaahtoviinaksi.
  • Haavehen kullat / mieleni murheella maksoin.
  • Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. / Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
  • Huusi vastaan taideniekka, / välkkyi nuoren hengen miekka: / "Jos menikin muilta usko, / minun viel' ei mennyt ole, / jos pimeni maani päivä, / on mulla omakin päivä."
  • Hymy hyytyi, silmä sammui, / pois kulki kultainen elämä.
  • Häntä ma rakastin, raukka.
  • Istuin ma illalla yksinäni, / kuulin ma itkua sydämestäni.
  • Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, / kun riemu on rinnassansa, / kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' - / mut käypä se laatuun hiihtää myös / hiki otsalla, suurissa suruissa / ja kuolema kupeellansa.
  • Ja minkä mä taidan, jos elämä tää / vain mulle on suuri runo, / mihin saimme me Luojalta langat vaan / ja Luojalta käskyn: puno!
  • Ja monenkin Mefiston pohjalla / on hyljätty vain don Juan.
  • Ja ootteko mennehet milloinkaan / te aamulla järven rantaan, / kun aurinko noussut on aalloistaan / ja paistanut valkosantaan? / Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin, / sumun keskeltä nousiko seijastuin / sadun saaret, niemet ne terheniset? - / Sitä utua unhota et.
  • Ja päänsä päällä rakkautensa rusko / on niinkuin elämän ja onnen usko.
  • Ja ratsumiesi, muista sie: / ei aina auvoon lempi vie; / se meille kuolon polku lie, / mut milloinkaan ei harhatie.
  • Ja vasta kun paha sa olla voit, / niin voit sinä olla hyvä.
  • - Jos tämä penni, hän sanoi, - olisi pantu pankkiin ensimmäisenä päivänä Kristuksen syntymästä, laskettu sille korkoa korolle tähän päivään saakka, niin olisi sen summa nyt näin ja näin suuri.
  • Kaiken kunniani, kaikki vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan elämänverevän nuoruuteni vuoden takaisin.
  • Kaikki inhimillinen kehitys on yksinäistymistä. Me aloitimme laumaeläiminä.
  • Kas itku syömen puhdistaa -
  • Kauneimmat laulut ovat surullisimmat laulut, sanotaan.
  • Kauniit, korkeat, kirkkaat syksyiset päivät. Ei auerta ilmassa, ei terhentä taivaalla, kaikki on selkeätä, suurta ja avaraa.
  • Kaunis on ihminen, / koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
  • Kaunis on löyly katkuinenki / oman saunan orren alla; / kylmä on kyläinen kylpy, / vaikka haudot hajuvesillä.
  • Kell' onni on, se onnen kätkeköön.
  • Ken tulta on, / se tulta palvelkoon.
  • Ken yhtä ihmistä rakastaa, / se kaikkia rakastaapi.
  • Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, / eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, / he heittävät häntä / välillä taivaan ja maan - / siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.
  • Kotiseutu ei ole vain laakso, kylä, järvi tai ranta, vaan se on osa meidän syvintä itseämme.
  • Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin anteeksi-antavainen.
  • Kuka taitavi lempeä vastustaa? / Ketä voita ei lemmen kieli? / Sitä kuulee taivas ja kuulee maa / ja ilma ja ihmismieli.
  • Kuka? Yksi miljoonista / takin harmaan kantajista.
  • Kummallinen omatunto, jota ne jumalanääneksi ihmisessä nimittävät! Teimme mitä hyvänsä vanhaa vääryyttä ja vanhaa väkivaltaa, se on täysin tyyni ja tyytyväinen, mitä hyvänsä uutta itsemme ja rakkaimpamme uhrausta, se myrskyää kuin valtameri maailmanlopun edellä.
  • Kun suru oli leipänä Suomen.
  • Kyllähän sen ryypynkin ottaa vois.
  • Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!" / Tuo huuto on Suomessa syyri. / Mut mikä se on se kyltyyri? / Kas, siinäpä pulma on jyyri.
  • Kylväkää, kylväkää, / toukojen, toivojen aika on tää!
  • Köyhän ei yleensä kannata joutua epätoivoon; hän on tavallisesti aina suuri optimisti.
  • Lapissa kaikki kukkii nopeasti, / maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
  • Liemme luodut toisillemme, / emme toistamme tavanne.
  • Luonnossa luminen ilta, / tähdentuike taivahilta.
  • Maa on paha, levoton. / Taivas lapsen koti on.
  • Maan päälle, tänne, taivas takokaamme! / Niin kaikki kuninkaita olla saamme!
  • Maantietä matkaa / kirjaton, karjaton mies.
  • Maaseutulehdet siteeraavat aina vain tuhmuuksia.
  • Me olemme kaikki vain lapsia / ja murrumme murheen alle.
  • Me olemme kuolemaan tuomittu suku; / me päivin emme valvo, öin emme nuku. // Me olemme rauhaton, roihuava rotu; / me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.
  • Mene syksyiseen metsään, näe puiden väririkkaus, kellastuvat koivut, punertavat vaahterat, tummat kuuset ja niiden välillä pyhät pihlajat, joiden veripunaiset marjat ovat ikäänkuin omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, mene sinne, käyskentele yli kovien kankaiden ja tunnetpa toiminnan halun heräävän hengessäsi päälaelta aina viimeiseen hermon soluun saakka. Ei tee mieli unelmoida, tekee mieli ajatella loppuun niin monta ajatussarjaa, jotka mielesi muilta töiltä ovat lopettamatta jääneet. Tilinteon aika on syksy, on kysymys kypsästä talven varalle.
  • Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa - / kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
  • Metsähän oli mun mieli, / kauvas kaupungin melusta.
  • Mies kasvavi kanssa tahtonsa / ja tahto voimia antaa.
  • Mihin joutuisi koko virkavalta, jos ihmisiä ansion mukaan kohdeltaisiin?
  • Miks ihmiset tahtovat, taistelevat / ja koettavat korkealle? / Kuin korsi he sentään katkeavat / ja murtuvat murheen alle.
  • Mikä ihminen on? / Virvaliekki levoton.
  • Min verran meissä on lempeä, / sen verran meissä on ijäistä / ja sen verran meistä myös jälelle jää / kun päättyvi päivä tää.
  • Minun mieleni on niin kummallinen / kuin meri kuutamolla.
  • Minä hiihtelen hankia hiljakseen.
  • Miss' ihmiset tuntevat tuntehin, / siellä lähell' on Jumalakin.
  • Mitkä ovat suuret helmasynnit? hän kysyi. - Lihanhimo, silmäin pyynti ja elämän koreus.
  • Mitä olisikaan ihmisen kehityskulku, saati sitten taideniekan, ellei se olisi juuri nousua irti maasta, irti turpeesta, irti malleista, irti aineellisen maailman alati haihtuvista ja vaihtuvista ilmiöistä? Ulkopuolisen havainnon aina sisäistyvämpää sielunliikehtimistä siis?
  • Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! / En murru ma silloin multahan maan, / kun murrun ma nuorihin toiveisiin / ja uskoni unelmiin.
  • Monta tietä on mielillä ja ajatuksilla monta metsäpolkua.
  • Mut yksi on Herra herrallakin, / jota pääse et palvelemasta. / Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus, / siin alkavi elämä vasta.
  • Niin pienet, pienet on piirit maan, / mut taivas on suuri ja laaja / ja taivas on kuultava korkeuttaan / ja taivas on tähtinen, taaja.
  • Niin, yksinäisyys, surun ystävä / ja suurten aattehien äiti hellä, / sen läheisyys se on niin lämmintä / ja armas vierellään on viivähdellä.
  • Näe unia suuresta, unten mies! / Uni puoli on todellisuutta. / Uni kulkevi edellä kyntäjän / ja viittovi uraa uutta.
  • Näin unta kesästä kerran, / kuinka paistoi päivä Herran, / paistoi mulle, paistoi muille, / paistoi köyhänkin pihoille.
  • Oi, varjele Herra mun järkeäin.
  • Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! / Niin suuri, suuri on maa.
  • Olen väsynyt lauluni valheeseen, / Herra, tee minut lapseksi jälleen!
  • Oli kerran niin kaamean korkea mies, / hän itsekin korkeutensa ties / ja muidenkin tietää salli. / Hän hallitsi niinkuin herttua, / oli hänellä virka ja valtikka.
  • On aurinko toukojen turma, / jos kauvan kestävi kaunis sää.
  • On hänkin laihana laukannut / ja ulvonut meidän lailla / ja haukkunut, haukkunut näljissään, / mut haukkunut kahletta vailla.
  • On juureton puu isänmaanrakkaus ilman vastaavaa kotipaikkarakkautta.
  • On kotiin jäädä parhain / jokahisen, jolla koti on.
  • On pisteellä tuolla Suomi / avaruuden ivana vain, / niin pientä on toimet siellä / ja ahdasta toiminnat ain'.
  • Pisara olin, / mereen tulin, / tahdon taas pisaraksi tulla.
  • Pitkä, pitkä on Pohjan yö, / kolkko on talvi Suomen.
  • Pyydä anteheks en mitään, / mitään en ma anteeks anna, / olen niinkuin luonto itse, / joka lausuu: kärsi, kanna.
  • Rakkaudessa liikakaan ei riitä: / ken paljon saa, jo vaatii enemmän.
  • Sankarit tahtovat taistelohon.
  • Se taide, joka ei hymyile, / se ei ole taivahaista.
  • Se taivas kaunihina kaartuu kerran, / kun kansat merten yli kättä lyö, / kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, / kun joka lapsi lemmen leipää syö.
  • Se talo, min portilla kilpi on: / "Tässä talossa tehdään työtä." / Se talo on pyhä ja pelvoton / ja pelkää ei se yötä.
  • Sen, joka seppona seisoo ja takoo, / kourat on nokiset myös sepon lailla.
  • SIRKAN HÄÄMATKA: Mikä laulu lainehilla, / soitto aalloilla sorea? - / Laiva aaltoja ajavi, / häävene vesiä käypi. - / Kenen on kulta kulkemassa, / kenen on häätulet hämyssä? - // Sirkan on vesillä venho, / sirkan tuoma tuhtopuulla. / Kuka on kulta heinäsirkan? / Lepinkäinen leppälintu. / Minne matka miekkoisien? - / Saarelle selälliselle, / terhenniemen tanterelle. (Eläinrunojen kirja. Toimittanut Satu Koskimies. Kirjayhtymä, 1997)
  • Surunsuloinen on murhe menneistä ajoista. Armaiden muistojen kultainen auer kangastelee niiden yllä. Mutta ne eivät ikinä palaja uudelleen.
  • Susia on suku inehmon. / Hyvään uskoja houkka on.
  • Taide on tuiki epäinhimillistä syvimmältä luonteeltaan. Se on kirurgiveitsi.
  • Talvella lauluja tehdä ei, / talvella tehdään työtä.
  • Tarhapöllö se oksallansa / oli niin viisas, viisas, / koska hän ei puhunut mitään: / Suomessa sekin jo piisas!
  • Tarkoitan tällä ennen kaikkea Leninin ja Trotskin nimellä käypää kommunistis-evankeelista vallankumouksen propagandaa.
  • Te seisotte keskellä keväimen / kuin kaislikko mennehen kesäinen, / joka lahden rannassa säilyi / yli talven ja tuiskujen.
  • Tiedättekö te, pojat, minkälaista hepreankieli on? Kyllä se on niinkuin tinaa purisi.
  • Tuijotin tulehen kauan, / liikuttelin lieden puita.
  • Tuima on tuuli ja pimeä on taivo, / suuri on ulapalla aaltojen raivo.
  • Tunnen loppuni lähestyvän. En jaksa enää. Kirjoittelen pelkkiä testamentteja. Mutta juuri siksi en viitsi valehdella enää, en edes olla pikantti tai intresantti. Olen vanha mesikämmen.
  • Tuoni on taistojen, / toivojen pää, / Tuoni on vaistojen, / viettien jää.
  • Täss' on mies tämän sukuinen, / kadu ei tehtyä tekoa / eikä taivasta tavota.
  • Täälläkin leikitään olympialaista. Se on onnettomuus, josta ei päästä enää missään koko Suomen maan kamaralla.
  • Unelmill' on suuret siivet - / ei niit' elo käyttää voi.
  • Uni totta on, siksi kuin valveutaan / ja vaivat ne jällehen herää.
  • Vaimo kyyn-viha vikisi.
  • Vait on meri, varma pessimisti, / kantaa laivat sekä kantaa aatteet.
  • Vapaata miestä vangita / ei voida väkivallalla, / ei kalvalla, ei kahleilla, / ei mahtisanalla; / kun kaikki maahan kukistuu, / hän seisoo niin kuin korven puu, / ja kun hän kaatuu, kaatuissaan / päin sortuu sortajaan.
  • Voi, pian se riittyvi rinnan lies, / ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
  • Voiko kukaan ihminen ottaa tältä maalta pois ruotsin kielen? Ei! Ei koskaan! Herra Jeesus, sehän on Runebergin kieli.
  • Voima! / Sana mahtava, / sana suuri ja ankara, / sana kauniiden kalpatöiden, / nimi rietasten rikosöiden, / lippu aatteen ja innostuksen, / miekka murhan ja mullistuksen, / heikon pelko ja köyhän kauhu, / valon soihtu ja sodan sauhu, / viljan nousu ja viljan kaato, / valon kulku ja kasken raato, / sana sankarin, Jumalan - / Voima on valtias maailman!
  • Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni. Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja väärinkäyttämisestä. - En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi. Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa. Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu ennen kaikkea taito - tai synnynnäinen lahja - sulkea toinen silmänsä ja tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan pisteeseen. Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni. - En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan. Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana kautta kumpienkin.
  • Yksi on laulu / ylitse muiden: / ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
  • Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat palkkansa.

Laine, Jarkko (toim.): Suuri sitaattisanakirja. Otava, 1989

  • NOCTURNE:
Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juovat päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne on silmäin kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Miksi varjot virran veen?
Kosk' on mieli mulla siimekseen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Helkavirsiä, 1903

  • LAPIN KESÄ:
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot’ olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, – miestä toiveen tosiaan,
miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

(Lingua Fennica)


Wikipedia-logo-v2.svg
Vikipeedias leidub artikkel